Miksi tartuin tähän kirjaan?

Rutger Bregman ei ollut minulle täysin uusi tuttavuus ennen tätä kirjaa. Hän nousi laajemmin tietoisuuteen teoksellaan Hyvän historia, jossa hän haastoi ajatuksen ihmisestä lähtökohtaisesti itsekkäänä olentona.

Moraalinen kunnianhimo päätyi omalle lukulistalleni kirjapiirimme suosituksesta. Ajankohta oli osuva, sillä kirja osui keskelle omaa pohdintaani siitä, mitä merkityksellinen työ ja elämä oikeastaan tarkoittavat.

Kirjan alku pysäytti välittömästi. Bregman rakentaa perustansa muutaman yksinkertaisen mutta vaikean kysymyksen varaan. Mitä varten käytämme aikamme? Mihin suuntaamme kykymme? Ja jätämmekö me jotain jälkiä itsestämme jälkipolville?

Kirjassa on useita ajatuksia, joihin palasin lukemisen aikana useamman kerran. Kaksi niistä jäi erityisesti mieleeni.

"En voi uskoa, että elämän tarkoitus on olla onnellinen. Uskon, että elämän tarkoitus on olla hyödyksi. Olla vastuullinen, kunniallinen, myötätuntoinen ja ennen kaikkea merkityksellinen. Toimia jonkin asian puolesta niin, että elämästäsi jää jälki."

– Leo Rosten

"Ihmiset saattavat käyttää koko elämänsä siihen, että kipuavat menestyksen tikkaita, vain huomatakseen huipulle päästyään, että tikkaat nojaavatkin väärään seinään."

– Allen Raine

Näiden ajatusten kautta Bregman siirtyy kirjan ydinteemaan. Hänen mukaansa aikamme suurin haaskaus ei ole raha, energia tai luonnonvarat. Se on ihmisten lahjakkuuden haaskaaminen.

Ympäri maailmaa on miljoonia ihmisiä, joilla olisi kyky tehdä merkittäviä asioita yhteiseksi hyväksi. Silti suuri osa osaamisesta, luovuudesta ja energiasta valuu tavoitteisiin, joiden vaikutus jää lopulta melko pieneksi.

Mikä on moraalinen kunnianhimo?

Bregman tarjoaa tähän ongelmaan ratkaisuksi moraalisen kunnianhimon ajatuksen. Hän määrittelee moraalisen kunnianhimon haluksi tehdä mahdollisimman paljon hyvää maailmassa. Se on kunnianhimoa, joka ei kohdistu omaan asemaan, titteliin tai varallisuuteen, vaan siihen, millaisen vaikutuksen jätämme jälkeemme.

Ajatuksen ydin on yksinkertainen. Meillä on vain yksi elämä, eikä kukaan tiedä kuinka pitkä se lopulta on. Siksi aika on arvokkain resurssimme.

Kirjan keskeinen kysymys ei ole, kuinka menestynyt olet. Se on paljon vaikeampi kysymys: Mitä varten käytät osaamistasi?

Kysymys puhuttelee erityisesti johtajia, yrittäjiä ja asiantuntijoita. Me käytämme työelämässä vuosikymmeniä osaamisemme kehittämiseen. Harvemmin kuitenkaan pysähdymme pohtimaan, mihin kaikkeen tuo osaaminen lopulta kohdistuu.

Bregman ei päästä lukijaansa helpolla. Yksi kirjan pysäyttävimmistä lauseista kuuluu: "Ei, sinä et riitä sellaisena kuin olet." Tarkoitus ei ole lannistaa vaan haastaa.

Bregman kuvaa osuvasti ilmiötä, jonka tunnistan myös omasta ympäristöstäni. Nuorena ihmisillä on unelmia, ihanteita ja suuria tavoitteita. Vuosien varrella mukaan tulevat työ, asuntolaina, perhe, harrastukset, velvollisuudet ja arjen mukavuudet. Vähitellen katse siirtyy maailman muuttamisesta oman elämän ylläpitämiseen.

Siinä ei ole mitään väärää. Mutta samalla moni huomaa luopuneensa niistä ihanteista, jotka joskus tuntuivat kaikkein tärkeimmiltä. Huomaamatta syntyy turvallinen sykli, josta irrottautuminen alkaa tuntua vuosi vuodelta vaikeammalta. Juuri tätä Bregman haastaa kirjassaan pohtimaan.

Kolme ajatusta, jotka jäivät kirjasta mieleen

1. Aikamme suurin haaskaus on käyttämätön potentiaali

Kirjan vahvin väite tulee vastaan jo alkumetreillä. Bregmanin mukaan aikamme suurimpia ongelmia ei ole lahjakkuuden puute vaan lahjakkuuden väärä kohdentuminen.

Maailmassa on enemmän koulutettuja, osaavia ja vaikutusvaltaisia ihmisiä kuin koskaan aiemmin. Samalla monet aikamme suurimmista ongelmista odottavat edelleen ratkaisijoitaan. Ilmastonmuutos, köyhyys, koulutuksen epätasa-arvo, terveydenhuollon haasteet ja monet muut yhteiskunnalliset kysymykset eivät ratkea itsestään. Kysymys kuuluukin miksi niin suuri osa ihmisten kyvykkyydestä päätyy ratkaisemaan pieniä ongelmia, kun ratkaistavana olisi myös suuria?

Tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen pitäisi ryhtyä aktivistiksi, tutkijaksi tai hyväntekeväisyyden tekijäksi. Kysymys on enemmän suunnasta kuin ammatista. Käytänkö parhaat kykyni siihen, mikä on minulle helppoa ja turvallista, vai siihen, missä voisin saada aikaan merkittävimmän vaikutuksen?

Huomasin pohtivani tätä erityisesti johtamisen näkökulmasta. Organisaatioissa puhutaan paljon potentiaalin hyödyntämisestä, mutta harvemmin kysymme, mihin tuo potentiaali lopulta kohdistuu.

2. Menestyksen mittarit voivat johtaa väärälle seinälle

Moni meistä on oppinut mittaamaan onnistumista melko samalla tavalla.

Parempi palkka.
Suurempi vastuu.
Hienompi titteli.
Kasvava varallisuus.

Nämä eivät ole huonoja tavoitteita. Ongelma syntyy silloin, jos niistä tulee päämäärä itsessään.

Kirjan aikana palasin useamman kerran Allen Rainen ajatukseen siitä, että ihminen voi käyttää koko elämänsä menestyksen tikapuiden kiipeämiseen ja huomata huipulle päästyään niiden nojanneen väärään seinään.

Bregman haastaa pohtimaan kunnianhimoa uudella tavalla. Entä jos kunnianhimo ei tarkoittaisikaan sitä, kuinka korkealle pääsen? Entä jos se tarkoittaisi sitä, kuinka paljon hyvää saan aikaan? Ajatus kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sillä on iso vaikutus siihen, miten katsomme omaa uraamme ja elämäämme.

Moni meistä lähtee liikkeelle suurten ihanteiden kanssa. Matkan varrella mukaan tulevat työ, asuntolaina, lapset, labradorinnoutaja, robottiruohonleikkuri ja kaikki ne asiat, jotka tekevät elämästä turvallista ja mukavaa.

Siinä ei ole mitään väärää. Vaarana on kuitenkin se, että huomaamatta alamme käyttää suurimman osan energiastamme jo rakentamamme elämän ylläpitämiseen emmekä enää niiden asioiden edistämiseen, jotka joskus tuntuivat kaikkein tärkeimmiltä.

Bregman ei kritisoi tavallista elämää. Hän haastaa kysymään, olemmeko vahingossa vaihtaneet merkityksen mukavuuteen.

3. Edistys alkaa ihmisistä, jotka uskaltavat ajatella suuremmin

Kirjan ehkä yllättävin piirre on sen optimismi. Bregman muistuttaa, että lähes kaikki suuret yhteiskunnalliset harppaukset ovat näyttäneet aikanaan epärealistisilta. Joku on aina ollut ensimmäinen, joka on uskaltanut ajatella toisin.

Yksi mieleeni jääneistä esimerkeistä liittyi laboratoriossa kasvatettavaan lihaan. Ajatus kuulostaa edelleen monen korvaan tieteiskirjallisuudelta. Silti sen taustalla on vakava kysymys.

Voisimmeko tuottaa ruokaa tulevaisuudessa tavalla, joka vaatii huomattavasti vähemmän maapinta-alaa, vettä ja eläintuotantoa kuin nykyiset järjestelmät?

En tiedä toteutuuko juuri tämä ratkaisu koskaan siinä mittakaavassa kuin sen puolestapuhujat uskovat. Kiinnostavampaa on kuitenkin ajattelutapa sen taustalla. Sen sijaan että kysyttäisiin, kuinka nykyistä järjestelmää voitaisiin hieman parantaa, joku kysyy: Entä jos rakentaisimme koko järjestelmän uudelleen?

Sama ajattelu näkyy monissa historian suurissa muutoksissa. Orjuuden lopettaminen, naisten äänioikeus, monet lääketieteen läpimurrot ja lukuisat teknologiset innovaatiot näyttivät alkuvaiheessa mahdottomilta.

Bregmanin viesti on yksinkertainen mutta tärkeä. Maailmaa eivät muuta ne, jotka ensimmäisenä kertovat miksi jokin ei onnistu. Maailmaa muuttavat ihmiset, jotka uskaltavat hetkeksi näyttää epärealistisilta. Juuri siinä moraalisen kunnianhimon ydin mielestäni on. Ei siinä, että yrittäisimme olla täydellisiä. Vaan siinä, että uskaltaisimme suunnata kykymme hieman nykyistä suurempien ongelmien ratkaisemiseen.

Miten meidän tulisi muuttua?

Kirjan luettuani en päätynyt ajattelemaan, että kaikkien pitäisi vaihtaa työpaikkaa, ryhtyä yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi tai omistaa elämänsä jonkin suuren ongelman ratkaisemiselle. Päädyin pohtimaan jotain paljon yksinkertaisempaa.

Mihin suuntaan käytän omaa osaamistani?

Useimmat meistä käyttävät vuosia, jopa vuosikymmeniä, ammattitaitonsa kehittämiseen. Opiskelemme, hankimme kokemusta, rakennamme verkostoja ja opimme johtamaan itseämme ja muita. Harvemmin kuitenkaan pysähdymme kysymään, mikä on kaiken tämän tarkoitus.

Kirjapiirissämme nousi keskusteluun ajatus, joka jäi erityisesti mieleeni.

Idealismi antaa suunnan.

Kunnianhimo antaa mittakaavan.

Kriittinen ajattelu antaa laadun.

Vaatimattomuus pitää huomion poissa itsestä.

Juuri tästä moraalisessa kunnianhimossa mielestäni on kyse. Ei siitä, kuinka merkittäväksi ihmiseksi tulemme. Vaan siitä, kuinka merkittävän vaikutuksen pystymme jättämään jälkeemme. Ehkä tärkein muutos ei ole siinä, mitä teemme. Ehkä tärkein muutos on siinä, miten määrittelemme onnistumisen.

Jos alamme mitata elämäämme vaikutuksella pelkän menestyksen sijaan, moni valinta voi näyttää hyvin erilaiselta.

Yhteenveto

Moraalinen kunnianhimo ei ole kirja onnellisuudesta. Se on kirja siitä, mitä teemme kyvykkyydellämme.

Kirjan aikana mieleeni nousi useita esimerkkejä ongelmista, joita pidettiin aikanaan lähes mahdottomina ratkaista. Yksi niistä nousi esiin myös kirjapiirikeskustelussamme.

1980-luvulla otsonikerroksen oheneminen nähtiin yhtenä maailman vakavimmista ympäristöuhista. Kansainvälinen yhteistyö, teknologinen kehitys ja määrätietoiset päätökset muuttivat kuitenkin suunnan. Nykyisin otsonikerros on hitaasti palautumassa. Harva puhuu siitä enää ja juuri siksi esimerkki on tärkeä. Kun ongelma on ratkaistu, siitä tulee nopeasti itsestäänselvyys.

Bregmanin optimismi perustuu tähän ajatukseen. Ihmiskunta kykenee ratkaisemaan suuria ongelmia silloin, kun riittävän moni päättää ottaa ne omakseen.

Kirjan suurin ansio ei ole sen tarjoamissa vastauksissa. Sen suurin ansio on kysymyksessä, jonka se jättää vaivaamaan vielä viimeisen sivun jälkeenkin:

Minkälaisen jalanjäljen haluan jättää tällä yhdellä elämällä, joka minulle on annettu?

Jos minun pitäisi tiivistää kirjan sanoma, kirjoittaisin sen näin:

Valitse tärkeä ongelma. Käytä lahjasi.

– Sami Suominen

Rutger Bregman: Moraalinen kunnianhimo; Otava 2025