David Epstein argumentoi vahvasti vastaan aikaista erikoistumista - oli kyse sitten urheilusta, koulutuksesta tai elämästä yleensä. Hän aloittaa kirjansa Range kahdella urheilutarinalla: Tiger Woods vastaan Roger Federer. Nämä kaksi toisistaan poikkeavaa tapaa johtavat kumpainenkin lopulta oman lajinsa maailman huipulle.

Woods aloitti golfin pelaamisen jo kaksivuotiaana ja sai golfuraansa vahvaa tukea isältään koko matkansa ajan. Federer puolestaan potkiskeli tennispalloa pisin lattioita opetellessaan kävelemään. Hänen äitinsä oli tenniksenopettaja, mutta ei suostunut opettamaan poikaansa, joka teki mitä kummallisimpia lyöntejä, eikä suostunut likimain koskaan palauttamaan palloa normaalisti. Roger Federer pelasi nuorena squashia isänsä kanssa lauantaisin sekä lisäksi harrasteli laskettelua, painia, uintia ja skeittausta. Pihaporukassa hän pelaili puolestaan koripalloa, käsipalloa, tennistä, pöytätennistä, sulkapalloa ja koulussa futista. Myöhemmin Federeriltä kysyttäessä hän koki laajan urheilutaustan antaneen hänelle hyvän pohjan kehittyä urheilijana ja erinomaisen käsi-silmä-koordinaatiokyvyn. Kaikesta huolimatta näyttää varsin merkilliseltä, että pojasta, jonka vanhemmat eivät ottaneet tosissaan pojan urheilullisia edesottamuksia, kasvoi mies, joka dominoi lajiaan.

Tiger Woods ei vaan pelaillut golfia, vaan hän toteutti pitkäjänteistä suunnitelmallista harjoittelua. Usein puhutaan 10 000 tunnin säännöstä, jossa harjoittelemalla mitä tahansa taitoa systemaattisesti tuon ajan, pääsee lajin huipulle. Kokonaiskuvassa pelkkä harjoittelu ei riitä, vaan tavoitteet tarvitsevat toteutuakseen selkeät ohjeet parhaista käytänteistä ja jatkuvaa palautetta omasta kehittymisestä suhteessa tavoitteisiin ja lähtötilanteeseen (deliberate Practice). On toteen näytetty, että ammattiurheilijat käyttävät enemmän aikaa systemaattiseen palauteharjoitteluun viikoittain kuin urheilijat, jotka saavuttaa huippunsa ennen ammattilaisuuttaan. Toteutuminen vaatii tarkan ohjauksen parhaista käytänteistä ja treenin jälkeisen systemaattisen palauteloopin, jossa suoritusta verrataan tähän parhaiden käytänteiden dataan ja muokataan omaa suoritusta sen mukaisesti. Tiger Woodsista on tullut ”Deliberate Practice” -harjoittelun symboli, joka saa meidät ihannoimaan aikaista erikoistumista.

Eliittiurheilijat käyttävät enemmän aikaa ”deliberate practice” -harjoitteluun kuin lähellä eliittiä olevat urheilijat. Kuitenkin kuten yllä oleva kuva havainnollistaa, miten ammattilaiseksi päätyvät treenaavat keskimäärin monipuolisemmin aikaisessa ikävaiheessa. Kokonaisuudessa monipuolisemman treenaamisen ja testaamisen käyrästä tulee pidempi ja saavutetaan korkeampi absoluuttinen huippu.

Epstein viittaa kirjassa erilaisiin tutkimuksiin, ja kuvailee golfin, shakin ja tenniksen peleiksi, joissa on selkeä alku, loppu ja aktiviteetit, miten toimia. On olemassa tietty määrä erilaisia lyöntivaihtoehtoja, miten tilanteessa voi toimia ja näitä tilanteita voidaan harjoitella etukäteen, ja arvioida toiminnan tasoa. Laajentaessamme ajatteluamme Epstein tuo rinnalle ”wicked” -toimintaympäristön, jossa tulevaisuus on määrittelemätön, ja emme saa välitöntä palautelooppia, oliko toimintamme hyvä tai huono. Tällainen tilanne voi olla vaikka lääketieteessä syöpälääkettä kehitettäessä. Kukaan ei ole aiemmin ratkaissut tilannetta, ja tilanteeseen ei ole olemassa parhaita käytänteitä. Tässä oppimisympäristössä oppiminen tapahtuu vain heittäytymällä toimimaan ja yrittämällä tehdä asiat paremmin ja paremmin. Näissä tilanteissa syy-seuraussuhteet eivät ole tiedossa, ja usein palautteenkin tuloksesta saa kovin pitkän ajan kuluttua.

Mitä selkeämmät olemassa olevat mallit toiminnassa on, sitä helpompaa näihin toimintoihin on ohjelmoida automaatioita. Näin myös nämä toiminnot voidaan toteuttaa koneellisesti. Mitä avoimemmat mallit toiminnassa, sitä enemmän ihmisellä on annettavaa kokonaisuuteen. Näihin avoimiin tai ”wicked”-maailmoihin voidaan hyödyntää tekoälyä ihmisen tueksi testaamaan erilaisia lopputulemia kokeiluin. Kuitenkin Epsteinin mukaan näissä tarvitaan lopulta ihmisen päättelykykyä ja analyysia, jotta voidaan valita, mitä tutkimuslinjoja tutkitaan eteenpäin. Ero TV-tietovisailun vastausten ja syöpätutkimuksen välillä on, että toisessa on kysymyksiin olemassa selkeät ja yksiselitteiset vastaukset, kun taas syöpätutkimuksessa ei vielä tiedä edes sitä, mikä on oikea kysymys. AI tarvitsee vakaan rakenteen ja rajoitetun maailman toimiakseen.

Epstein argumentoi, että olemme käyttäneet vääriä tarinoita. Woodsin tarina antaa väärän kuvan ihmisen kyvystä aina kehittyä parhaimmilleen äärimmäisessä oppimisympäristössä. Mikäli tämä olisi totta, erikoistuminen mahdollisimman aikaisin kapean alan kehittämiseen toimisi. Epsteinin mukaan varhainen erikoistuminen ei toimi edes suurimmassa osassa urheilulajeja.

MUSIIKKI

John Sloboda on musiikin saralla yksi vaikutusvaltaisimmista tutkijoista. Kirjassaan The Musical Mind hänellä oli tutkimus 8-18-vuotiaista musiikinopiskelijoista ja heidän kehityksestään. Hänen löydöksensä mukaan kaikki lapset, jotka olivat hyvin varhaisessa vaiheessa saaneet suuria määriä strukturoitua opetusta, tippuivat keskivertokategoriaan. Kuitenkin oppilaat, joiden soittoharjoitukset olivat jakautuneet useammalle eri instrumentille, saavuttivat erinomaisen tason. Epstein linjaakin, että liian aikainen erikoistuminen, jossa kokeiluvaihe jää lyhyeksi, johtaa pitkän jänteen kehityspiikin huipun jäämisen vajaaksi.

Jopa päätöksenteon pakottaminen parantaa seuraavaa oppimistapahtumaa, mikäli vastaus on väärä. On mahdollista, että olemalla todella suurella skaalalla väärässä vastauksen kanssa, jopa auttaa oppimista. Mitä varmempi henkilö on vastauksestaan, sitä vahvemmin informaatio uppoaa, kun he kuulevat oikean vastauksen. Kyky sietää suuria virheitä voi mahdollistaa suuria oppimiskokemuksia.

Mitä helpommalla aivomme päästämme, sitä lyhytjänteisempää muistia rakennamme. Kun ongelmanratkaisuharjoitteessa testiyleisö sai apuja ja vinkkejä, he pärjäsivät loppukokeessa huonommin kuin ryhmä, joka oli ongelmanratkaisussa täysin omillaan. Kevyesti teoriaa sovellettuna voidaan sanoa, että vanhemmat jotka auttavat lapsen koulutehtävissä oivalluttamalla ja vaatimalla, että läksyt on tehty ja aiheet opiskeltu, rakentavat lapselle pitkäkestoisempaa oppimista kuin vanhemmat, jotka antavat lapselle vihjeitä, mikä voisi olla yksittäisen tehtävän lopputulos. Epsteinin mukaan harjoittelu sisältäen lopputuleman vihjeitä, ei tuota pitkäkestoista oppimista.

Miten koulun lukujärjestys tulee laatia, jotta varmistetaan pitkäjänteinen oppiminen? Intuitiivisesti voisi ajatella keskittymisen aihepiirikokonaisuuteen kerralla olevan paras vaihtoehto. Viikko matikkaa ja sitten viikko maantietoa. Aivot tarvitsevat kuitenkin tyhjää tilaa kiinnittääkseen opin pitkäkestoiseen muistiin. Tämän voi avata Epsteinin lyhyellä esimerkillä: kolme ryhmää, joiden tehtävänä on toteuttaa sanakoe. Ensimmäisen ryhmän pitää kertoa vastaukset heti, toisen 15 sekunnin harjoittelun jälkeen, ja kolmannella ryhmän pitää suorittaa yksinkertaisia matematiikan laskuja 15 sekuntia ennen harjoittelua. Kun tulokset sanakokeesta saatiin, olivat tulokset samassa kronologisessa järjestyksessä. Kuitenkaan testi ei päättynyt tähän: koe jatkui, ja tuli pistokoe myöhemmässä vaiheessa. Pistokokeen paremmuusjärjestys olikin käänteinen. Epstein mukaan, mitä suuremmalla vaivalla ja toisaalta aivojen palautumisella aiheeseen asiat oppii, sitä pitkäkestoisempaa hyötyä opista seuraa. Kirjassa on hieno ja pitkä kuvaus Van Goghin tarinasta, jossa hänen nuoruutensa kului luontoa tutkiessa, ja vasta vanhemmalla iällään hän rikkoi lapsuuden traumansa, jossa perheen kissan piirtämisen myötä hän päätti koskaan olla piirtämättä uudelleen. Lopulta hän harjoitteli taitelua kovalla määrällä ja työllä lähtien aivan peruskursseista liikenteeseen. Kovalla vaivalla hänestä tuli lopulta ensin Pariisin ja sittemmin koko maailman puheenaihe.

GRIT Formula = Work ethic & resilience + Consistency of interests

Epstein ehdottaa, että meidän tulisi unohtaa kysymys ”Kuka minä haluan olla?” ja sen sijaan ryhtyä oman elämän tutkijaksi. Hän neuvoo kysymään itseltä pienempiä kysymyksiä, jotka voi sitten testata ja päätyä erisorttisiin lopputulemiin. ”Mitä minun mahdollisista tulevista versioistani tulisi alkaa tutkia nyt?”; ”Miten voin sen toteuttaa?” Epstein suosittelee kohtelemaan omaa elämää enemmän start up -projektina, kuin rakentamalla grand master planin, joihin kiinnittyy ilman uudelleenmäärittelemisen mahdollisuuksia.

Sen sijaan, että rakennetaan suunnitelma tavoitteesta käsin, työskennellään eteenpäin lupaavista tilanteista käsin. Epstein lainaa Wendell Holmesia: ”It is an experiment, as all life is an experiment.”

YHTEENVETO

Kirja on täynnä mielenkiintoisia tarinoita ja tarinat tulevat monelta elämänalueelta. Urheilu, bisnes, musiikki, työ, koulu, taide - muutamia luetellakseni. Epsteinin pohdinta spesialistin ja generalistin välillä on kirjassa hyvää ja kirjan anti on ehdottomasti arvokasta lukemista. Teorian kiteytyksen kannalta olisi häneltä voinut toivoa vielä aiheesta mallinnuksen – toki teorian voi ymmärtää myös niin, että wicked worldissa valmista mallia ei voi ollakaan. On vain ohje avoimelle mielelle. Kuitenkin lopputulema erikoistumisesta vs. monipuolisesta startista jää hieman avoimeksi, sillä molemmille poluille löytyy tukea ja kannatusta. Yhtenäistä kuitenkin on se, että ilman vahvaa sisäistä motivaatiota on tuskin mahdollista tehdä mitään huipputasolla.

– Sami Suominen

David Epstein; Range; Macmillan; 2019; UK