Rohkeus? Haavoittuvuus? Mistä on kyse? Onko haavoittuvuudessa kyse rohkeudesta vai heikkoudesta?

Haavoittuvuus koetaan usein heikkoudeksi ja niille pistetään yhtäläisyysviiva, ikään kuin ne olisivat synonyymejä keskenään. Haavoittuvuudessamme on toki mukana myös epävarmuutta, riskien ottamista ja tunteille altistumista.

Esimerkiksi rakkaus on epävarmuutta, riskinottamista ja antautumista sille, että meitä voidaan haavoittaa eikä välttämättä ole takuita myöskään vastarakkaudesta. Tai vaikka silloin, kun laitamme ideat ja kirjoitukset esille, kuten tämä tekstini tässä nyt, eikä ole varmuutta hyväksynnästä ja arvostuksesta.

Eikös haavoittuvuus olisi siis ennemminkin vahvuutta, eikä heikkoutta? Kuulostaako heikkoudelta, että uskaltaa olla rohkea? Vaatiihan vahvuutta uskaltaa olla haavoittuvainen ja elää tunteitaan todeksi.

Haavoittuvuudessa on kyse siitä, että on uskallusta tulla esille ja antaa itsemme tulla nähdyksi, uskaltaa suuresti.

Haavoittuvuus ei siis tarkoita ettei voisi olla rohkea, uskaltaa rakastaa ja kuulua johonkin jne. Kun pelkää haavoittuvansa, silloin pelkää torjuntaa. Silloin rakentaa itselleen muuria, maskia kasvojensa eteen, eikä uskalla elää.

Uskallus olla haavoittuvainen määrittää ja muuttaa tapoja miten me elämme, rakastamme, olemme vanhempia ja johtajia. Uskalla siis olla rohkeasti haavoittuvainen ja elä täydellä sydämellä.

Tämä rohkeus, uskallus haavoittua, on kuin ydin kaikkeen tuntemiseemme, merkityksellisempään elämäämme. Uskalla tuntea. Uskalla epäonnistua. Uskalla olla epätäydellinen ja pelätäkin. Uskalla luottaa ja sitoutua, nimittäin lopulta yhteys muihin ihmisiin ja elämä yhdessä heidän kanssaan on se syy miksi olemme täällä. Sitä rakennetaan avoimuudella, se antaa meille tarkoituksen ja merkityksen elämäämme.

Haavoittuvuustutkija Brene Brownin Daring Greatlyn mukaan kaikkein suurin myytti suhteessamme haavoittuvuuteen on se, että se olisi heikkoutta. Jos uskoo siihen, että haavoittuvuus on heikkoutta, se on kuin uskoa siihen, että myös tunteminen olisi heikkoutta.

Haavoittuvuus kuulostaa totuudelta ja tuntuu rohkeudelta. Totuus ja rohkeus eivät aina ole mukavia, mutta ne eivät ikinä ole heikkoutta.

Miksi haavoittuminen pelottaa? Miten suojelemme itseämme? Mikä avuksi?

1. ”Se on liian hyvää ollakseen totta, ei tämä ilo kestä”.

Kun menee hyvin, alamme odottaa ja pelätä katastrofia saapuvaksi. Kiitollisuuden harjoittaminen toimii vastalääkkeenä. Tunnistaisimme riittävyyttä, sekä itsessämme että tilanteessa. Ilo kun tulee tavallisissa hetkissä meitä vastaan. Menetämme sen, jos emme osaa olla kiitollisia.

2. Perfektionismi.

Se ei ole huippuosaamista, saavuttamista, kasvua ja itsensä kehittämistä, avain menestykseen eikä haavoittuvuuden välttämiseen. Se on uskoa siihen, että tällöin voidaan minimoida tai välttää virheet. Avuksi tulee se, että osaa ymmärtäväinen itselle. Ymmärtää yleinen inhimillisyys, ei asioita satu vain itselle. Ja mindfulness, emme voi välttää negatiivia ajatuksia, mutta voimme ottaa tasapainoisen lähestymisen asioihin.

3. Tukahdutamme tunteemme.

Samalla tukahdutamme rakkauden, ilon, yhteenkuuluvuuden, innovatiivisuuden ja empatian. Kun tukahdutamme ikävät tunteet, niin samalla tukahdutamme myös ilon tunteet. Olemme kokonaisuus, joten emme voi valita tukahduttavamme elämästä vain ikävät asiat. Oman arvokkuuden tunteen säilyttäminen ajaa meitä tähän, pelkäämme riittämättömyyttämme. Lisäksi kulttuurissamme arvostetaan kiirettä, niin tällöin uskomme, ettei ikävät asiat eivät ehdi ottaa meissä valtaa.

Juha

Ps. Kirjan nimi on muuten Theodore Rooseveltin puheesta 23.4.1910.

It is not the critic who counts; not the man who points out how the strong man stumbles, or where the doer of deeds could have done them better. The credit belongs to the man who is actually in the arena, whose face is marred by dust and sweat and blood; who strives valiantly; . . . who at the best knows in the end the triumph of high achievement, and who at worst, if he fails, at least fails while daring greatly.